KIRJAILIJAN SALAKIELI

KIRJAILIJAN SALAKIELI

Juolahti mieleen, että myytit ovat oivallinen salakieli kirjailijalle. Myyttien hahmoihin heittäytyen voi elää maailmoissa, joita ei reaaliajassa tavoita. Myyttien labyrinteissa seikkaillen pääsee kokemaan asioita, joita arki kutsuu ihmeeksi. Samalla myytit ovat tottakin todempia, kun kirjailija haluaa tosissaan ilmaista sanoilla sanomattomaa. Otan Liisamarjatan kirjakorista kolme kirjaa esimerkkeinä, kolme kirjaa joiden sivuilla loiskii myyttinen meri tavalla tai toisella.

Alkumeren laulu, myyttisiä runoja, 2013. Kirjoitin tästä runokirjastani jo syyskuun blogissani, mutta sietää ottaa esille uudestaan. 

Kauanko se kesti - alkumeeting -                                                     

kun kävitte kokousta keskenänne,

pimeys ja syvyys ja tuulenhenki?

Kauanko tuulen piti tuivertaa vesien yllä

ennen kuin pimeys ja syvyys liikahtivat?

Ei tietoa ajasta

sillä aika ei vielä ollut tietoinen itsestään.

Odotuksen tiivistynyt lataus on yhä kuultavissa

tuulen huminassa. (s. 17)

Ajan ongelman käsittelyssä näkyy Raamatun luomismyytti, vielä kysellen. Tuuli on muidenkin myyttien käyttämä ilmaisu, kun uutta luodaan, mm Kalevalan. 

Thalassa, meri, 1997,(thalassa kr= meri) myyttinen kertomus, joka liittyy ajan ongelmaan lähettämällä päähenkilönsä aikamatkalle. Kreikan matkallaan Aurora putoaa aikaan, jolloin kristinusko vasta ottaa ensi askeleita, ja kohtaa siellä Kreetan ensimmäisen piispan Tituksen. Mennyt aika ja nykyhetki, tosi ja toiveet sekoittuvat myyttisesti yhteen ja sananvaihto rullaa luovasti tältä pohjalta.

- Sinun pääkalloasi säilytetään museoissa ja sinusta on tehty Kreetan suojeluspyhimys, tietää Aurora ja Titus tuntee itsensä lähes jumalolennoksi. Lopulta molemmat heittäytyvät tosissaan jumalhahmoiksi ja alkavat suunnitella, miten menneisyys ja tulevaisuus olisivat hyödynnettävissä yhdessä. 

- Jumalten kohtaaminen! Kuka ei haluaisi kerran elämässään olla jumala toiselle! Siinä on meille draaman juoni! he sanailevat. Kunnes Aurora vahingossa putoaa takaisin omaan aikaansa, sydämessään ikävä uuden tuttavuuden menettämisestä ja toisaalta rauha kotiin pääsystä.

Laulu ylitsevuotavaisesta maljasta, 1992, kertoo salakielellä tarinaa "luvattomasta surusta", joka pukeutuu Raamatun henkilöhahmojen viittaan, laulaa rakkaan ihmisen tuoretta ikävää tuhansia vuosia vanhoilla sanoilla. Raamatun kertomukset ja omat kokemukset juoksevat sisäkkäin sulautuen yhdeksi draamaksi. Tosi ja taru kutovat jälleen aikaa yhteiseksi verkostoksi.

Maria pysähtyi korkean palmupuun alle varjoon lepäämään ja syömään loppuja matkaeväitään. Syötyään hän viritti kiitoslaulun Jumalalle:

- Minä ihmettelen sinun tekojasi, Jumala,

vuoria jotka ovat korkeampia kuin ihminen

ja kuitenkin minä pystyin ylittämään ne,                                                 

erämaata joka on pelkkää hiekkaa ja pölyä

ja kuitenkin minä sain lähteestä juodakseni,

taivasta jonka syvyys on suurempi kuin meren

ja kuitenkaan minä en hukkunut kumpaankaan,

mutta silmät jotka kohtasin taivaan ja meren välissä,

niihin minä hukuin ja kuitenkin olen vielä hengissä,

aurinkoa joka voi polttaa ihmisen ihon

ja kuitenkin kosketin vielä polttavampaa,

rakkautta joka tekee ihmisestä sairaan,

Jumalani älä paranna minua tästä sairaudesta,

palmupuuta joka ulottuu pääni yläpuolelle

ja kuitenkin se mikä minun sisälläni kasvaa,

ulottuu sitäkin korkeammalle, puhkaisee taivaan.

Minä ihmettelen sinun tekojasi, Jumala,

ja kiitän siitä että sinä yllätät minut yhä uudestaan. (ss 111-112)

Kyyneleet tulivat edelleen silmiini, kun selasin tämän kirjani sivuja, sillä itsehän minä siinä vaellan Marian viittaan verhoutuneena. Autofiktiota. Ja miksikäs se siitä muuttuu. Tästä kirjastani tuli myös eniten palautetta ja monenlaista, ehkä kirjoitan siitä joskus oman bloginsa.

Tiedoksi kiinnostuneille, että kaikkia näitä kirjojani löytyy kirjastosta (ainakin pääkaupunkiseudun Helmet) ja antikvariaateista. Minultakin voi kysellä ja antaa samalla palautetta.