LIISAMARJATAN KIRJAKORI

SUKUKOKOUSTEN SUOSIO Ovatko sukukokoukset olleet aina suosiossa vai miksi minusta tuntuu siltä. Lehdissä voi nähdä ilmoituksia, kun etsitään kokoon ehkä jo etäisiksikin jääneitä suvun jäseniä. Minä innostuin käyttämään tätä nimeä, kun halusin jälkijättöisesti koota tuttuja kokoon koronan takia pitämättä jääneiden synttäreidenkin merkeissä. Tavallaan ilmaisu sukukokous minulla siis peiteilmaisuna. Mutta paljon ajatuksia tapahtuma herätti. Ei vähimpänä huomio siitä, miten moni tuttu on jo muuttanut tuonilmaisiin (vanha sanonta). Ohessa valokuva vuodelta 1949, jolloin Mäkelän mummu vietti 75-vuotispäiväänsä. Minä istun 9-vuotiaana muiden lasten kanssa eturivissä, toinen vasemmalta, lettipää Liisa. Kun alan laskea, montako henkilöä tästä kuvasta on tänään elossa, yhden käden sormet riittävät. Poissa moni täti ja setä ja serkku. Kuva kertoo vahvasti siitä, miten tärkeää on viettää juhlaa tänään eikä huomenna, jos juhlia aikoo. Ilon aiheitakin löytyy: Uusia jäseniä kasvaa sukuun kuin puiden

KATAJAPUU Pihassani kasvaa katajapuu kuulit oikein: puu sen runko ylemmäksi ja ylemmäksi kurottuu määränpäänä kuu kuulit oikein: kuu. Ilman hullunrohkeita tavoitteita tuskin räystään reunaan ulottuu. (Tuulen tuiverrus, s. 117) Tämä runo on mottona sille, mitä seuraavaksi kirjoitan ja yritän saada kansien väliin ja erityisesti ikäihmisen näkökulmasta. Olen kutsunut assistentikseni katajan, joka todella kasvaa pihassani ja yltää jo kotini räystään tasolle. Se on metsäkataja, jonka pienenä taimena nappasin Lusin mummolan peltosarkojen välistä, kolme kpl niitä oli ja mahtuivat hyvin auton peräkonttiin. Kun istutin ne pihaani, yksi kuoli, yhdestä tuli tavallinen kataja ja kolmas, se todella yleni katajapuuksi. Ohessa kuva, joka julkaistiin Itä-Häme -lehdessä tänä kesänä, toimittajana Raija Saarela. Nappasin kuvan tähän Itä-Hämeen nettisivuilta, kiitos. Minä olen siinä mittatikkuna ja kataja ylenee ja leviää kuvan reunojen yli. Tarkkasilmäinen erottaa jopa katajanmarjat. Mutta mitä minä siis

JUHANNUSSAUNA Lämmitän juhannussaunan  puilla tuulen taittamilla ukon ilman iskemillä niin kuin äidit ennen vanhaan                                         - nyt taisin hiukan liioitella -  saunan sähköllä sytytin. Istun lauteilla yksinäni kiuaskivet virttä veisaa löyly tahtia hönkäilee räppänästä ilta-aurinko työntyy kylpijän seuraksi koivunoksa seinän raossa lapsuusmuistoja tarinoi pyyhkäisen pari kyyneltä pesuvedessä menemään vihdon vaston liioitellen polttaa sisältä sielusta asti. Kiitos Jumala kesästä, kuiskaan kesken kylpemisen sauna on pieni temppeli, pyhä paikka vanhastaan heitä Luoja hyvät löylyt paha löyly pois lähetä rakenna rauha pitkin maita                     rakkaus ihmisten välille tänäkin suven juhlana. Kiuaskivet virttä veisaa löyly urkuna ujeltaa yöttömän yön aurinko hopeisella tarjottimella taritaan kylpijän sieluun lauteilla juhannussaunan (Minä se niitty, s. 39) Liisamarjatan kirjakorista rupesin etsiskelemään juhannuksesta kertovia tarinoitani. Edellä oleva runo

Kevättä rinnassa ja runoissa. Rupesin tutkijan otteella (mukamas) lueskelemaan, mihin seikkoihin kiinnitän huomiota, kun runoilen keväästä. Liisamarjatan kirjakorista valitsin lähdeteoksiksi ensimmäisen ja viimeisen runokirjani. Ensimmäinen on "Eräänä aamuna linnunliverrys" (Edico 2006) ja viimeinen (toistaiseksi) "Tuulen tuiverrus" (Opus Liberum 2022). Viitisentoista vuotta on niiden välillä. Ovatko vuodet vaikuttaneet jotakin? Linnunliverrykseen johdattelee jo kansikuva talitinttien hahmoilla. Linnut ovatkin yksin kevään elementti tässä kirjassa: talitintti, kottarainen, käki, kun eräänä aamuna linnunliverrys uppoaa sieluun (s.10) ja kun katselin kevään ensimmäistä kottaraista kuuntelin (13), ja kun valitsen käen kukuntapuun uuden lauluni aluksi (24). Vieläkin vahvemmin kevät ilmenee, kun silmut ja kukat työntyvät esiin: luonto on täynnä herkkiä hiirenkorvia (14), maantie paistoi leskenlehdille (23), tarjoilu senkun parani, voikukkia, voi kukkia! (30) Ke

PÄÄSIÄINEN Pääsiäisen kunniaksi rupesin tutkimaan, olenko runoillut ollenkaan pääsiäisestä. Joulusta olen runoillut tuhka tiheään ja keväästä lähes jatkuvasti. Mutta pääsiäinen? Katoaako se kevään kasvuun? Tuoreimmasta runokirjastani "Tuulen tuiverrus" (2022) nousee esiin yksi runo, jonka nimi jo puhuu pääsiäisestä: PÄÄSIÄINEN Pääsiäisenä ani varhain auringon noustessa kiiruhdan viisaiden naisten tallaamalle polulle ja aamuvirkkuna luonteeltani kerään sylin täyteen kedon kukkia ja korvat täyteen taivaan lintujen laulua ja suuntaan kulkuni kohti hautaa. Hauta on tyhjä - tiedän - vuosisatojen läpi päivitän tietoni yhä uudelleen, hauta on tyhjä, hän on noussut ylös. Kuinka ylös? Maan tomussa erotan lähestyvät askeleet.      Kirjoitin tämän runoelman myös facebook-sivuilleni tervehdykseksi kavereille. Runokirjassani olen sijoittanut sen osioon AIKA, jossa joulu kuitenkin valtaa pääosan, täytyy myöntää. Toisena pääsiäiseen johdattavana runona on PAASTONAIKA, jota kutsun pääsiäise

  ETTÄ ON Rupesin tekemään tutkielmaa. Vapaamuotoista, mutta itselleni tärkeää. Taustalla äitini sanat: - Matkustele sinä niin kauan kuin huvittaa, että on sitten vanhana mitä muistella. Että on. Kreikan saarilla on. Intohimoisena Kreikan-fanina minun ei tarvitse tukeutua pelkästään muistini varaan, on myös realiaikaisia matkapäiväkirjoja ja valokuvia. Tähän tutkielmaan minua innostaa halu selvittää, mitkä asiat vielä ikäihmisenä ovat mielessäni. Mitkä maisemat erityisesti aukenevat silmiini, mitkä tapahtumat ovat tuoreita edelleen. Mikä tekee jostakusta ohimennenkin kohdatusta ihmisestä sellaisen, että hän viipyy ajatuksissa vuosikymmenienkin jälkeen. Miksi toisaalta moni jätti jälkeensä tuskin varjoakaan. Sitäkin kehittelen pikku hiljaa mielikuvituksessani, miten tapahtumat ovat kypsyneet omassa sisimmässäni ja kenties vaikuttaneet minuun uutta luovasti... ovatko? Olenko muuttunut matkakokemusteni kautta? Pystynkö analysoimaan tätä kaikkea nyt ikäihmisenä?   Milloinkas sitten jos ei