LIISAMARJATAN KIRJAKORI

SUKUKOKOUSTEN SUOSIO Ovatko sukukokoukset olleet aina suosiossa vai miksi minusta tuntuu siltä. Lehdissä voi nähdä ilmoituksia, kun etsitään kokoon ehkä jo etäisiksikin jääneitä suvun jäseniä. Minä innostuin käyttämään tätä nimeä, kun halusin jälkijättöisesti koota tuttuja kokoon koronan takia pitämättä jääneiden synttäreidenkin merkeissä. Tavallaan ilmaisu sukukokous minulla siis peiteilmaisuna. Mutta paljon ajatuksia tapahtuma herätti. Ei vähimpänä huomio siitä, miten moni tuttu on jo muuttanut tuonilmaisiin (vanha sanonta). Ohessa valokuva vuodelta 1949, jolloin Mäkelän mummu vietti 75-vuotispäiväänsä. Minä istun 9-vuotiaana muiden lasten kanssa eturivissä, toinen vasemmalta, lettipää Liisa. Kun alan laskea, montako henkilöä tästä kuvasta on tänään elossa, yhden käden sormet riittävät. Poissa moni täti ja setä ja serkku. Kuva kertoo vahvasti siitä, miten tärkeää on viettää juhlaa tänään eikä huomenna, jos juhlia aikoo. Ilon aiheitakin löytyy: Uusia jäseniä kasvaa sukuun kuin puiden

KATAJAPUU Pihassani kasvaa katajapuu kuulit oikein: puu sen runko ylemmäksi ja ylemmäksi kurottuu määränpäänä kuu kuulit oikein: kuu. Ilman hullunrohkeita tavoitteita tuskin räystään reunaan ulottuu. (Tuulen tuiverrus, s. 117) Tämä runo on mottona sille, mitä seuraavaksi kirjoitan ja yritän saada kansien väliin ja erityisesti ikäihmisen näkökulmasta. Olen kutsunut assistentikseni katajan, joka todella kasvaa pihassani ja yltää jo kotini räystään tasolle. Se on metsäkataja, jonka pienenä taimena nappasin Lusin mummolan peltosarkojen välistä, kolme kpl niitä oli ja mahtuivat hyvin auton peräkonttiin. Kun istutin ne pihaani, yksi kuoli, yhdestä tuli tavallinen kataja ja kolmas, se todella yleni katajapuuksi. Ohessa kuva, joka julkaistiin Itä-Häme -lehdessä tänä kesänä, toimittajana Raija Saarela. Nappasin kuvan tähän Itä-Hämeen nettisivuilta, kiitos. Minä olen siinä mittatikkuna ja kataja ylenee ja leviää kuvan reunojen yli. Tarkkasilmäinen erottaa jopa katajanmarjat. Mutta mitä minä siis